Osa 2

Onko minun pakko avata silmäni, että taas näkisin kaiken irrallisen, kaikki ne tummat molekyylit leijuen ilman tarkoitusta? Miksi minun täytyy herätä vaikken koskaan nukkunutkaan? Minulle nukkuminen on sitä, että saan irtaantua ruumiistani, se jokin niin paljon suurempi pääsee tästä kalmankylmästä ruumiista ulos sinne missä kaikki on hyvin. Mieleni näkee pahoja kuvia, mutta olen silti vapaa, en ole minussa, en ole tässä kehossa joka ei koskaan keksi merkitystä elää edes päivää eteenpäin.

Olen mustalla ruudulla, tiedän sen. Asuntoni on loputon, pyöreä luola, jonka seinät valuvat öljynä lattialle joka johtaa helvettiin. Miten voisin kävellä siinä, miten minä uskalla hengittää, jos ilma on myrkkyä. En tiedä olisiko helpompaa olla kokoajan pimeydessä, ettei kaipaisi valoa, sitä pientä loistetta joka tuntuu räjäyttävän koko maailmankaikkeuden. En koskaan usko näkeväni sitä enää, olen hyväksynyt mieleni viallisuuden.

Vihaan ihmisiä, jotka käyvät töissä, joilla on perhe. Vihaan niitä jotka elävät tätä elämää tajuamatta mitä tämä oikeastaan on. Vihaan heitä siksi, koska itsekin haluaisin vain elää, en tahto enkä jaksa enää ajatella mitään. Mutta valitettavasti kun sen loputtoman oven avaa, ei ole enää koskaan takaisinpääsyä.

Muistan sen kun ensimmäisen kerran raotin sitä ovea. Se tuntui niin pahalta, etten voinut muuta kuin oksentaa ja maata paikoillani. Kaikki sortui, kaikki mihin uskoin, oli täyttä valhetta. Näin, minä näin, ymmärrättekö? Kun näkee jotakin, sitä ei voi olla enää koskaan näkemättä. Minä kadun syvästi, että minun piti mennä sen oven luo, miksi minun piti koskaan miettiä liikaa, miksi pitää miettiä elämäntarkoitusta ja sillä viedä se kokonaan pois?

Mutta ei sillä ole enää mitään väliä, minä olen tässä ja nyt. En tiedä mitä oleminen on. Joskus lohduttaudun erään henkilönkin ilmaisemalla ajatuksella: Jos ajattelen, minä olen olemassa. Eli itsestään tietoinen olento täytyy olla olemassa, sen täytyy. Minun on pakko uskoa siihen, se on se pieni, heikko naru johon takerrun.

Osa 1

Kun me avasimme oven tähän maailmankaikkeuteen, moni meistä ei tajunnut miten loputonta illuusiota me aistimmekaan. Kuka määritti meille värit, kuka kertoi mitä tunteet ovat, kuka sanoi mitä elämä on. Me kävimme kovan tien, kuten jokainen eläväinen tulee vielä käymään. Nyt me voimme vain istua katsomossa ja tarkkailla kuinka luodut olennot heräävät joka ikinen aamu sisällä kuplassa, jota ei oikeastaan ole olemassakaan.

Miksi me voisimme katsella koko ihmiskunnan elämää, historia toistaa itseään eikä meillä ole mitään uutta nähtävää. Eräässä asunnossa nytkin istuu nuori elämän alku, joka ei tyydy pysymään rajan tällä puolen, näkemään jokaiset elämän eleet pelkkänä osana sitä mihin on syntynyt. Tämä tyttö istuu shakkilaudalla, välillä mustalla, välillä valkoisella ruudulla. Hänen laajentunut mielensä pelaa jatkuvaa peliä, jonka hän haluaisi lopettaa. Toisaalta hän nauttii siitä, ettei elämä ole pelkkää samaa molekyylimössöä vaan suuret tunteet osallisuudesta johonkin niin paljon suurempaan kuin ihmismieli voisi koskaan tajuta, saa hänet heräämään joka päivä henkiin. Hän ei herää jokainen aamu elääkseen, hän herää tullakseen eloon hetkeksi ja kuolee jokaisesta pahasta shakkiruudusta.

Me haluamme muistaa mitä on olla ihmismielen sisällä. Koska me näemme ja tunnemme kaiken mitä tyttö tuntee, siirtykäämme hänen tummaan tajuntaansa.